Metsän satoa saaliiksi

Suomalainen riistanpyyntikulttuuri alkoi aikanaan hylkeenpyynnillä. Jo 5500 vuotta ennen ajanlaskun alkua Suomen alueella käytiin kauppaa hylkeistä saatavalla traaniöljyllä ja nahoilla. Hylkeennahkojen on kerrottu olleen Roomassa kalliimpia kuin leijonan taljojen: yhden taljan hinta on tuolloin vastannut käsityöläisen kuukauden palkkaa. Keskiajalla katolinen kirkko tulkitsi hylkeen kalaksi, minkä vuoksi sen syöminen oli sallittua myös paaston aikana. Tuolloin hylkeenlihaa vietiinkin ulkomaille erityisesti paastonajan ruoaksi. Myös traaniöljyä vietiin ulkomaille vielä 1500-luvulla.

Hyljettä paljon myöhemmin alkoi turkiseläinten, kuten ketun, kärpän, näädän ja oravan kaupallinen pyynti. Hirviä oli Suomessa paljon nykyistä vähemmän, koska petoeläinkanta oli tuolloin suurempi. Nykyisistä riistalajeista moni on tullut tai tuotu muualta. Valkohäntäpeura tuotiin esimerkiksi Amerikasta. Villisika on levinnyt Suomeen lähinnä Karjalan kannaksen kautta.

Linnustus oli aikanaan hyvin tuottoisaa erityisesti saaristoalueilla. Ruuan suhteen vaikeana kevätaikana hankittiin lisäravintoa metsästämällä saaristoon pesimään tulevia lintuja.

Kun kaskiviljely lisäsi teerien lukumäärää, oli teerijahti myös hyvin kannattavaa. Laiduntaminen taas lisäsi jouhisorsien määrää, ja kun tavi-, sinisorsa- ja haapanakannat olivat jo entuudestaan vahvat, saalista on saatu ilmeisesti nykyisiä vastaavia määriä jo 1900-luvun alussa.

Nykyisin lajeja on yleisesti ottaen Suomessa enemmän kuin ennen, mutta metsästettäviä lajeja on aiempaa vähemmän. Muun muassa isokuovi ja tilhi olivat aikaisemmin metsästettäviä, mutta nykyään ne ovat rauhoitettuja. Nokikana ja punasotka ovat myös laajentaneet onnistuneesti esiintymisalueitaan, vaikka ovatkin viime vuosina jälleen taantuneet. Jälkimmäinen on tällä hetkellä Suomessa erittäin uhanalainen.

Luonnonmarjojen maa

Suomessa kasvavilla arktisilla marjoilla on monia ainutlaatuisia ominaisuuksia, joiden perusteella ne erottuvat muista marjoista ja hedelmistä. Pohjoisen valoisa kesä esimerkiksi kypsyttää luonnonmarjoihin erittäin korkeita aromipitoisuuksia ilman hiilijalanjälkeä. Kotimainen mustikka on jo saavuttanut supermarjan aseman kansainvälisillä markkinoilla, mutta myös puolukka ja viljelty mustaherukka täyttävät kaikki supermarjan kriteerit.

Suomessa kasvaa noin 50 erilaista luonnonmarjaa, joista 37 on syötäviä. Yleisiä syöntimarjoja on noin parikymmentä. Metsälajeja ovat muun muassa puolukka, mustikka, vadelma, ahomansikka ja etelänvariksenmarja. Suolla taas kasvavat esimerkiksi lakka, juolukka, variksenmarja ja isokarpalo. Tunturialueen marjalajeja ovat variksenmarja, riekonmarja, puolukka ja juolukka.

Metsäsienten runsaus

Suomessa on tuhansia sienilajeja, joista monet kelpaavat syötäviksi. Tuskin mikään muu ruokalaji on jakanut suomalaisia niin jyrkästi kahteen leiriin kuin sienet. Toisille ne ovat ihastuttava syksyn herkku, toisille inhottavia limanuljaskoita.

Sieniraja on kartalla helppo vetää: Itä-Suomessa niillä on perinteisesti herkuteltu,  Länsi-Suomessa sieniä taas ei juurikaan käytetty. Tosin länsisuomalaiset säätyläiset osasivat nauttia korvasienistä, kantarelleista ja tateista – muille sienilajeille naureskeltiin.

Tavallisille länsisuomalaisille sienet lopulta kelpasivat, kun ensimmäisen maailmansodan aikana elintarvikkeista alkoi olla todella pulaa. Siirtolaisten tulo Karjalasta muualle Suomeen vauhditti myös sienikulttuurin leviämistä. Sienistä tuli jokapäiväistä ruokaa, kun suomalainen sienten viljely alkoi kehittyä 1980-luvulla.