Ruokakulttuuri 1900-luvun puolivälin jälkeen

1950-luvulla monet tavat olivat sekä työläis- että maaseutuperheissä mutkattomia ja perustuivat käytännön elämän helpottamiseen. Useissa perheissä ei ollut arkisilla aterioilla pöydällä liinaa, ja perunankuoretkin jokainen laittoi pöydälle lautasensa viereen. Köyhimmissä perheissä syötiin edelleen ruoka pelkällä lusikalla, eikä veitsiä ja haarukoita juuri käytetty. Pulla- ja leipätaikinan päälle tehtiin vanhan tavan mukaan ristinmerkki.

Ruokaa piti kunnioittaa, eikä pöydässä sallittu turhaa höpötystä. Vanhemmat ottivat aina ensin ruokaa, ja vasta sitten tuli lasten vuoro. Keskiluokan perheissä pidettiin myös tiukasti kiinni perinteisistä tavoista. Pöydällä ei saanut maata, kyynärpäitä ei saanut pitää pöydällä, ruoka suussa ei saanut puhua eikä veistä laittaa suuhun. Pöydässä käytettiin yleensä liinaa sekä arkisin että pyhäisin. Perunankuoria ei saanut laittaa pöydälle, vaan niitä varten oli oma astia.

Ruokakulttuuri muuttui sodan jälkeen yltäkylläisempään suuntaan. Sokerin, lihan ja maitotaloustuotteiden kulutus kasvoi voimakkaasti, ja vehnää kulutettiin jo enemmän kuin ruista. Vehnän kulutus nousikin huippuunsa 1950-luvun lopussa. Nousun selittää tuonnin lisäksi se, että Suomessa oli saatu jalostettua maan ilmastoon sopivia vehnälajikkeita.

Sokerilla makeutettujen virvoitusjuomien valmistus sallittiin jälleen vuonna 1948. Vuonna 1949 alettiin valmistaa Jaffaa ja vanha tuotemerkki Pommac otettiin uudestaan tuotantoon vuonna 1950. Kahvin käyttö myös lisääntyi säännöstelyn loputtua. Kahvia juotiin aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja etenkin lapset ja nuoret saattoivat juoda sitä vuorokauden aikana varsin runsaasti. Myös pullia ja leivonnaisia nautittiin paljon, ja jälkiruuat yleistyivät kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Erot tasoittuvat 1960- ja 1970-luvuilla

Suomalainen tapakulttuuri yhtenäistyi merkittävästi 1960- ja 1970-luvuilla. Erot maaseutu-, työläis- ja keskiluokan perheiden ruokailutavoissa tasoittuivat. Tapakasvatus oli kuitenkin erittäin vaihtelevaa perheestä toiseen. Joissakin perheissä tavoilla ei ollut niin väliä, mutta toisissa säännöt olivat hyvinkin tiukkoja. Vielä 1960-luvulla monessa perheessä opetettiin lapsille, että pöydässä oli oltava ajoissa paikalla, ruoka oli syötävä hillitysti, lautanen piti syödä tyhjäksi ja ruuasta tuli kiittää.

1960-luvulla suomalaisilla oli ensimmäistä kertaa varaa syödä liikaa sen sijaan, että elintarvikkeista olisi ollut pulaa. Rasvan kulutus olikin tuolloin huipussaan. Kasvisten käyttö myös lisääntyi voimakkaasti, sillä tuoreita ja pakastevihanneksia alkoi olla enemmän saatavilla. Hedelmistä suosittuja olivat omenat ja sitrushedelmät. Perunan tilalla aterioilla syötiin yhä useammin riisiä tai makaronia.

Kalan kulutusta lisäsi 1970-luvulla kirjolohen ilmestyminen kauppoihin. Tuolloin tutustuttiin myös uusiin ruokalajeihin, kuten pitsaan, hampurilaisiin ja pastaan. Ruoanlaitossa alettiin käyttää uusia ulkomaisia mausteita, mutta kotimaiset raaka-aineet pysyivät suosiossa vielä pitkään. 70-luvulla lapsia ei enää pakotettu syömään, eikä tapakulttuuriin kiinnitetty juurikaan huomiota. Hyvät tavat tarkoittivat lähinnä sitä, että pöydässä oltiin ajoissa eikä syödessä saanut lukea.

Pöytätapojen merkitys vähenee 1980-luvulla

Varsinaisia pöytätapoja opetettiin lapsille enää harvassa perheessä. Tärkeimmät säännöt olivat, että pöydässä oltiin yhtä aikaa, ja että kädet pestiin ennen ruokailua. Kaikissa perheissä ei enää ollut yhteisiä ruoka-aikoja, koska perheenjäsenten lisääntyneet harrastukset ja muu aktiivisuus tekivät kokoontumisen hankalaksi. Maanviljelijäperheissä yhteiset ruoka-ajat säilyivät kuitenkin huomattavasti muita perheitä säännöllisempinä.

1980-luvulle tultaessa pakasteiden ja einesruokien käyttö lisääntyi suomalaisten keittiöissä. Erityisesti vuonna 1981 kauppoihin tulleet einespitsat nousivat suursuosioon, ja kansainväliset vaikutteet heijastuivat myös valmisruokiin. Punaisen lihan kulutus väheni 1980-luvun loppua kohden, kun taas broilerin kulutus kasvoi voimakkaasti.