Ruokaa omasta maasta – kovalla työllä

”Haloo, saisinko pienen pussillisen siemenperunoita, käännetyn maatilkun ja talikon. Ja jotain lannoitetta. Ja sopivat säät. Ei liian kuumaa tai kylmää, passelisti sadetta ja poutaa. Toimitusaikako, no muhkea sato tasakokoisia perunoita, voin odotella heinäkuulle, mutta tarvis olisi ainakin loppuvuodeksi.”

Juu ei onnistu.

Perunasato ei synny puhelimella tilaten. Haaveilin itsekasvatetuista perunoista tänä kesänä, mutta joudunkin hikisiin hommiin. Sormi on mennyt monta kertaa suuhun. Kuulkaapas näitä ohjeita ja varoituksia:

”Typpilannoitus pidettävä alhaisena. Runsas kalilannoitus on eduksi. Altis maltokaarivirukselle. ”

Ääksi! On se hyvä, ettei tarvitse tehdä tätä nälkäänsä. Siis perunoiden kasvatusta tai oman ruoan tuotantoa ylimalkaan. Näyttöni viime vuodelta ei ole mairitteleva: perunamaa jäi kääntämättä ja rikkaruohot valtasivat perunapenkin. Ikkunalaudalla sentään kasvoi basilikaa, ruohosipulia ja sitruunamelissaa. Niitä saksin ruoan mausteeksi ja hymyilin mielessäni joka kerta, kun ajattelin että olen aika viherpeukalo.

Sata vuotta sitten lähes kaikki suomalaiset tunsivat ruoan reitin pellolta pöytään – ihan konkreettisesti. Sata vuotta sitten maatilat olivat lähes omavaraisia. Nyt vain koko valtakunnan tasolla voi sanoa, että omavaraisia ollaan. Tilat ovat vähentyneet, kasvaneet, erikoistuneet ja ammattilaistuneet.

Mutta kaupunkilaiset tehtaisissa ja avokonttoreissa ovat aina vain kauempana ruoantuotannosta.

Monille ruoka syntyy nykyään internetin syövereissä ja puhelimen kilahduksissa. Ruoka vilahtaa lähetin polkupyörällä ihan kotiovelle. Ei ihme, että ruokasuhde jää ohueksi. Kun ruoka on syöty, jäljelle jää vain tyhjä pahvilaatikko.

Sitä täytyy oikein miettiä, mistä ruoka tulee. Kun kokeilee itse ihan pikkuisenkin, kasvaa arvostus niitä ammattilaisia kohtaan, jotka varmistavat, että meillä on ruokaa pöydässä kaikissa oloissa. Ihan kaikissa.

Olen suosiolla luovuttanut meidän perheen ruoantuotannon ammattilaisille. Heille vaihtelevat säät ja ankaratkin olosuhteet ovat tuttuja. He tietävät, miten possut ruokitaan ja lehmät lypsetään. Elintarviketehtaissa tehdään loput. Varmasti ja turvallisesti.

Meille muille suomalaisille riittää, kun kastelemme parvekelaatikon yrttimme ja poimimme mökin takamailta kanttarellit. Jos rankkasadeviikot yllättävät eikä Ahti suo antejaan, voimme aina pyörähtää lähikauppaan – saalis on taattu.

Eeva Heikkilän blogikirjoitus on julkaistu aiemmin myös Snellmanin Lihanjalostuksen sivuilla.

Eeva Heikkilä

Vastuullisuuspäällikkö, Snellmanin Lihanjalostus Oy

Kirjoittaja viljelee hyvin vaatimatonta perunamaataan tänä kesänä ja pohtii tekstissä omaa ruokasuhdettaan. Kaunis kiitos suomalaiset tuottajat, teihin voi luottaa, jos meillä ei onnistu.